joo, taas mä ja mun mielleyhtymät ja raskas mieli.
Luomisen tuskakaan ei ole kivaa, varsinkin kun se koko tuskakin on ihan totaalisen turhautunut. Siitä ei niinku vaan ole ammennettavaa.
Jäin siis jo alkukesästä ennen masusalaisuus-lomaa pois töistä, koska määräaikainen työsuhde loppui, eikä mua näin pallomahaisena kukaan töihin enää olisi varmaan ottanutkaan.. :) Nyt on ollut sellaista, että mulla kaatuu seinät välillä päälle ja on niin kovin levoton olo. Hiukan turhautunut. Odottelen vaan.
Ja jalat on niinku sellaset pallot, joihin on kasvanut varpaat. Eipä niillä kovin enää mennä. :)
Eikä noilla tollasilla enää kipitetä:
Masu alkaa olemaan jo aika painavakin, kun sinne masusalaisuus rakentaa kaupunkiaan:
3 viikkoa sitten
| Nyt. Ensimmäiset "taisteluarvet" muuten huomasin tänään, olin niistä jotenkin iloinen, hienoja mun mielestä. Vatsanahka se vain on. En mä muutoinkaan ole masu paljaana missään viihtynyt, vaikka kroppa olisikin "esteettisessä" mielessä ollut siinä kuosissa. Ja hei, tää suomen kesä ei ainakaan tee oikeutta biksuille, toisaalta, ne on vaan ihania jälkiä siitä, että olet saanut vauvan, antaa siis niiden vaan näkyä, jos biksuja mielii pitää !! Arvet muuten ilmestyivät vasemmalle puolelle, eli juuri sinne, missä masusalaisuus eniten hengailee ja bilettää. :) |
Katsottiin äsken uusintana tuota Naurun tasapaino-ohjelmaa, ja siinä koomikoilla oli aiheena srk/uskonto, jne... Olivat siis olleet Kallion seurakuntaan tutustumassa, muistaakseni
Mä en tiedä miksi, mutta just siitä terveestä huumorista ja kaikesta mulle tuli ihan kauheen levoton olo. Ja ikävä sitä työyhteisöä, johon joskus itse kuuluin. Mä oon siis ihan varma, että haluun takaisin seurakuntatädiksi. Työ oli raskasta, mutta työyhteisö oli aivan paras! Jos mä nyt löytäisin itseni kuukausikokouksesta kaikkien niiden tuttujen kasvojen keskeltä, liikuttuisin ja pakahtuisin onnellisuudesta ja kuuluvuuden tunteesta. Välillä pitää kokeilla muuta, jotta ymmärtää oikean paikkansa.
Mutta, aiemmin tänään mä halusin takas perhetyöhön, ihan vaan kun näin erään kirpparin sivulla mainoksessa maininnan perhekerhosta. Se oli toki myös ihana työmuoto osana pakettia, seurakunnalla työskennellessä.
No ei siinä mitään, aiemmin tällä viikolla mä haaveilin puolitosissani hiusalalle paluusta, oma liikekin olisi kiva, siihenkin liittyy niin monta hyvää kokemusta ja muistoa, menee ihan haikailuksi taas kaikki.
..mutta, keskellä viikkoa katsoin myös Kiinteistökuningatar Kaisaa, ja aattelin, että kivaa hommaahan tuokin olisi..kuinka paljon vaan siinä tietty sitten pitäisi osata laskea.. Ja sitä mä en muuten osaa.
Sitten oikeesti olis kivaa kirjoittaa kirja, tai vaikka kirjoittaa tai kuvittaa lasten kirja.. Tai maalata uusia juttuja ja järjestää näyttely. Olisi myös mukavaa opiskella, siihenkin kutsu on kova. Jotain "päätieteitä", ihanaa.
Miksen mä tee näille asioille mitään?!
Paluu todellisuuteen, miksi mä rakennan tällaisia ajatuksia, mähän poksahdan pian. Ja sitten on vauva ja se uudenlainen arki. Mikäköhän ihmeen tarve mulla on aina niin kehittyä ja piinata itseäni.. Mikä ajatus on nyt työllistää itseään/edes ajatella koko asiaa.. Pitäis vaan pystyä leijumaan vauvan tuoksuisissa pilvissä, ja odottaa. Mua ei kai vain ole tehty siihen.
Johtuuko tämä seilaaminen raskaudesta, no ei mun mielestä.
On muuten ollut raskaana hauskaa huomata, miten monen asian ajatellaan liittyvän/monen asian ajatellaan johtuvan raskaudesta..
Miten niin? Hulluhan mä olin jo sitä ennen.
Pää oli täynnä omituisia ajatuksia, ja niitä on aina ollut liikaa. Aina on pitänyt tauotta pohtia ja aivot ovat tasaisessa luovassa levottomuuden tilassa.. Ja ei, se, että mulla soi päässä ihan ihme biisejä, se ei ole oire joka ilmaantui raskauden myötä.. olen myös aina puhunut yksinäni, ollut tunteellinen, laulanut bussipysäkillä, puhunut vieraille mummoille jne.
Niin ja sisustaminen on pesän rakentamista? Nope, mä oon aina sitä tehnyt ja pitänyt kodista huolta muutenkin.
Olisi toki ollut kiva huomata jotain vahvoja oireita.. Niinkuin esim haluta syödä se eskarin taululiitu, koska vaan TEKEE MIELI !! Siis henkisiä viirauksia, tai vaikka niitä mielihaluja jne, mutta mua ei kai vain ole suunniteltu niin? Nauru mulla on ollut herkemmässä. Se on ollut niin mukavaa, kunnon naurut on ihan parasta. Raskauden aikana olen itkenyt kerran oikein kunnolla. Mutta silloin tosissaan pahoitin mieleni. Fyysisiä oireita toki on enemmänkin. Peruskäyrillä mennään, perusjuttujen mukaan, kaikki on kerrankin vain niin perussettiä, ehkä näitä olisi pitänyt tehdä enemmänkin? :)
Mut oon mä oikeuttanut hiukan esim jäätelön syömistä sillä, että oon raskaana. "Ku ei muutakaan ilon aihetta oo. " Niin onhan, mutta ei silloin, jos haluu jäätelöö.
Mä en ole oikein huomannut mitään ihmeellistä muutosta itsessäni, ne varmaan tulevat sitten syntyvän vauvan myötä. Toivottavasti.
Tottakai mun mielestä on ihanaa saada oma vauva, mutta se on niin luonnollinen asia, etten vaan osaa "hehkua".. Unta vauvasta olen nähnyt kerran. Siinä unessa koin osan siitä tunteesta, mitä uskon sen olevan, sitten kun olen ihan oikea äiti.
Ennen sitä en suostu edes sanomaan, että ymmärtäisin vanhemmuutta tai sen tunteita.
Pelkkä teoriatieto ei vaan riitä siihen, Tämä on taas niitä asioita, joihin ei kannata mennä mitään mussuttamaan, ennen kuin on itsellä ihan oikea kokemus asiasta. Nih.
Korjaan hieman itseäni, että toki ammatillisesti riittää se "pelkkä" teoriatieto, työkokemus ja vanhemmuuden tunteiden YMMÄRTÄMINEN. Lapseton lapsi-/perhetyöntekijä on täysin pätevä, kuten sekin, jolla on viisi lasta. Ei siis kannata ammattilaisen apua hylätä, lapsimäärään katsomalla. :)
Toki ne oikeat tunteet tulevat sitten lapsen syntymän myötä, eli en siis hätäile asian kanssa. On ollut kuitenkin ihanaa huomata joutuvansa samojen kysymysten/ajatusten eteen, joita olen esim monen vanhemmaksi tulevan/pikkulapsiperheen vanhemman kanssa puinut; "ovatko nämä tunteet oikein, onko oikein tuntea näin?" Ja vastaushan on, että me kaikki ollaan erilaisia, ei siis vertailla tunteita keskenään tai sitä, miten ne tunteet/tilanteet koetaan, saati mikä on "normaalia, mikä taas ei..
Oma tarpeesi tuntea määrittää tunteen laadun ja voimakkuuden, oli se sitten iloa tai surua. Sama pätee tunteiden käsittelyyn. Joku esim. lamaantuu suuren surun sattuessa, ikivahva anoppini taas ammentaa siitä voimaa. <3 Itse taas haluan pohtia asian valmiiksi yksin ja järkeistää asiat, saada siis näin asian päätökseen, ja sitten vasta puhun. Toki kysyn neuvoa ystäviltä ja puhua pölpötänkin asioitani, mutta siis vakavien asioiden äärellä olen hiljaisempi. Ja oikeutetaan toisillekin ne omat tunteet. Niin se menee, hienoa että ollaan omanlaisia ihan kaikki. :)
Ja tänään on oltu vain kotona. Naapurin mummo istui mun kanssa patiolla kahvilla, oltiin kuin kaksi tarhapöllöä. Kumpikaan ei harjannut hiuksia, eikä vaihtanut yövaatteita pois. Eli möllöteltiin ihan naapurityyliin, yhteisöllisyyden voimin! Kirottiin säätä. Eihän sille muutakaan voi tehdä?
Aiemmin tänään oli somessa juttua siitä, että miten sää ei vaikuttaisi mielialaan.. mikä siis olisi oikea ajattelumalli/miten saisi huijattua itsensä pirteämmäksi, tai miten jotenkin saisi mielensä reippaammaksi tällaisella ilmalla. Täällä Turussa on ainakin ollut mielestäni ihan myrsky. Jo aamulla näin ikkunasta harmaan suhrukelin, ja ulkona tuoksuu syyskuu..
Vastausta edelliseen en ole keksinyt.. Muuta kuin se, että anna itsellesi lupa möllöttää. Yritä olla kiireetön. Nämä on näitä syksyn villasukkaneuvoja, vaikkakin heinäkuussa. Tarkoitan siis sitä, kun syksyllä tulee niitä villasukkien/takkatulen/kynttilöiden yhdistelmäkuvia.. Nyt voisi olla se aika.
Jos kesä vielä tulee, niin voi sitten toivottaa uuden kesän tervetulleeksi.
Itseäni piristäisi järjestää pienet illanistujaiset, jotain mukavaa ja yhteistä ystävien kesken. Niinpä ehkä teenkin.
Ja vielä sellainen juttu, että tottakai jatkuva sade ja auringon puute masentaa, mutta kannattaa vaan myötäillä vallitsevaa ilmanlaatua, ja luoda tunnelmaa sen mukaisesti;
Sytytetään kynttilöitä! <3
Ja toki olisi kiva kuulla, että mitä ratkaisuja te muut olette löytäneet tähän sateiseen pimeyteen?
Mukavaa alkavaa viikkoa sulle!
